Minulla on ikävä

Seison Hirsitalon pihassa ja pystyn hädin tuskin uskomaan sitä mitä näen. Meillä on välimatkaa kymmenen metrin verran. Kysyn itseltäni --- Onko tuo Waari? Onko Waari ihan oikeasti tullut takaisin? Miten se on mahdollista? Lähestyn sinua ripeästi ja varmasti. Olen innoissani. Pääni on samaan aikaan täynnä kysymyksiä mutta kuitenkin tyhjä. Sydämeni hakkaa kun kävelen sinua kohti. Askellan tavalla, joka ei välitä tippaakaan siitä tosiasiasta, että kuolema ei jakele meno-paluu -lippuja. Minun on vain päästävä luoksesi. Olethan siinä edessäni - elävänä. Lyhyen mutta intensiivisen tarkastelun perusteella näytät onnelliselta, hyvinvoivalta ja iloiselta. Hymyilet puhuessasi jollekin, mutta en tiedä kenelle. Minä näen vain sinut. Naurat välillä ja silmäkulmiisi muodostuu ilon ryppyjä. Kerrot luultavasti jotakin hauskaa tarinaa, jonka olet kertonut sata kertaa ennenkin. Rapsutat hiuksiasi ja niskaasi kun et tiedä mihin muuallekaan laittaisit kätesi. Niin teet aina kun kerrot jotakin tarinaa ja tunnet tyytyväisyyttä siitä, kun saat muut nauramaan. Kallistat päätäsi, naurat ja heilautat kättäsi huumorimielessä. Mietin ohimennen, olenko perinyt sinulta jotain eleitä. Huomaat minut vasta kun olen aivan edessäsi. Nostan käteni ja kiedon ne ympärillesi empimättä. En puhu mitään - halaan vain tiukasti ja suljen silmäni. Tätä olen odottanut kaksi vuotta. Halaat minua takaisin ja olen maailman onnellisin.

Herään unesta ja vaikka uni oli onnellinen, siitä herääminen tuntuu äärimmäisen raastavalta. Surun pahimmassa vaiheessa olin valmis luopumaan kaikesta omistamastani, vain saadakseni halata sinua vielä yhden kerran. Kaikki ne, jotka eivät ole saaneet tilaisuutta hyvästellä rakkaitaan, ajattelvat varmasti samoin. Halaus, jota niin kovasti olin toivonut kahden vuoden ajan, toteutui nyt unessani. Samassa tajuan, että kahdeksan päivän kuluttua tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lähdit luotamme. Tulitko käymään unessani viestittääksesi, että sinulla on kaikki hyvin siellä missä olet?

Sydämeni särkyi tasan kaksi vuotta sitten, ja olen hitaasti koonnut palasia takaisin yhteen. Alussa tuntui, etten pääse ollenkaan eteenpäin. Olin monta kuukautta jumissa: en vain osannut jatkaa. En osannut elää elämääni. En tiennyt, miten sellaisessa maailmassa eletään, johon Waari ei enää kuulunut. Kaikki oli niin kylmää, onttoa ja turhanpäiväistä. Lisäksi tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.

Usein pysähdyn miettimään Waaria tavallisissa, arkipäiväisissä hetkissä. Vaikka kun tiskaan, kävelen, ajan autoa, pesen hampaitani tai solmin kengännauhojani. Saatan miettiä, mitä mieltä Waari olisi elämästäni nyt. Aika paljon on muuttunut, ja tiedän, että hän olisi ylpeä ja tyytyväinen.

Ikävä näyttäytyy eri tavoin päivästä riippuen; toisinaan ikävä tekee niin kipeää, että se tuntuu fyysiseltä kivulta kun taas joskus ikävä tuntuu vain tavalliselta ikävältä. Sellaiselta, joka tekee surulliseksi, mutta jonka kuitenkin kestää. Joskus ikävä haluaa kääriytyä ihaniin ja hauskoihin muistoihin - kertoa sinusta tarinoita eteenpäin. Joskus ikävä saa minut hymyilemäänkin, ja miettimään sinua hiljaa itsekseni ohikiitävän hetken ajan. 

Muistojen myötä olet läsnä maailmassani. Et ole poissa kokonaan. Rakkaus ja ikävä eivät koskaan katoa. Olet kanssani mökin viereisellä pellolla maistelemassa niittysuolaheinää, olet kanssani siellä vihreässä kuplavolkkarissa opettamassa minua ajamaan seitsemäntoistakesäisenä ja olet kanssani lammella soutelemassa. Näytät miten kala perataan ja paistat parhaat muurinpohjaletut: "Nyt olis waarin lettuja tarjolla topakoille tytöille", kutsu kuului. 

Olet sydämessäni. Ikuisesti. 

Matka maisteriksi

Graduohjaajani pyysi minua kirjoittamaan opiskelusta ja valmistumisesta Åbo Akademin suomen kielen oppiaineen ylläpitämään blogiin, joka oli suuri kunnia. Haluan liittää blogikirjoituksen omaankin blogiin.

Yksi aikakausi on nyt takanapäin, (joka tuntui sitä eläessä loputtomalta - jälkeenpäin 5,5 vuotta tuntuu...no, lyhyeltä) ja toinen voi alkaa... 

Tässä se tulee!

"Eppujen, Juicen, Irwinin ja Hectorin laulunsanat kaikuivat lapsuudenkotini seinien sisällä 90-luvulla. Heidän lyriikkansa ovat syöpyneet syvälle sieluni sopukoihin, ja niissä on mielestäni kaikki melankolisen kaunis, syvä ja rehellinen. Arjen kuvausta paljaimmillaan. Heidän lyriikkansa tarjoilevat kuulijoille suomen kieltä parhaimmassa mahdollisessa muodossa.

Rakas Waarini oli aikoinaan ahkera kirjoittaja, ja hänen poismenonsa jälkeen lukiessani hänen armeija-aikaisia muistelmiaan ja runojaan, ymmärsin jotakin ratkaisevaa identiteettini kannalta. Ymmärsin, miksi kirjoitan ja mistä kirjoittamisen halu kumpuaa. Se on sisäänrakennettua. Ymmärsin myös sen, miksi kaikista ihmisistä juuri Waarini kiikutti ylpeänä runojani paikallisen lehden julkaistavaksi.

Rakastan kirjoittamista, ja suomen kieli on ehdottomasti kaunein kieli, jonka tiedän. Kun äitini antoi minulle ensimmäisen päiväkirjani, sen täyttäminen vei täysin mukanaan. Jossain teini-iän taitteessa, kun kyseiselle iälle ominaiset vimmaiset ja vahvat tunteet täyttivät nuoren tytön mieltä, löysin rauhaa – ja monesti lohtuakin – runojen kirjoittamisesta. Lukiossa kirjoitin edelleen runoja, mutta tuossa iässä aloin entistä enemmän nauttia esseiden kirjoittamisesta. Arvosanatkin kielivät aidosta kiinnostuksesta kirjoittamista kohtaan.

Minulla on ollut matkassani suurenmoinen onni, koska suomen kielen opettajani ovat aina olleet ihania ja inspiroivia tyyppejä. Olen kiitollinen kaikista loistavista suomen kielen opettajista, jotka ovat sysänneet minua siihen suuntaan, jonne minun aina kuuluikin mennä. Lukiossa kerroin hyvin itsevarmasti suomen kielen opettajalleni suunnitelmastani hakea Åbo Akademihin opiskelemaan suomen kieltä. Haave kuitenkin unohtui hetkeksi, kun sain valkolakin ja elämä tapahtui. En olisi uskonut, että kymmenen vuotta haaveen lausumisesta ääneen, voin tosiaankin kuuluttaa kaikille, että minä tein sen. Toteutin unelmani.

Muistan sen uskomattoman tunteen, jonka koin, kun tulin finskalle. Huomasin olevani oikeassa paikassa. Olin tekemässä juuri sitä, mitä minun oli tarkoitettukin tekevän. Olin maailman onnellisin, kun olin vihdoin löytänyt oman paikkani maailmasta. Osasin arvostaa opiskelupaikkani todella korkealle, koska olin eksynyt matkalla ja opiskellut alaa, joka ei sopinut minulle eikä tehnyt minua onnelliseksi. Suomen kielen opiskelu teki minut onnelliseksi, ja opintojen etenemisen myötä myös tulevaisuudenhaaveni kirkastuivat. Suurin osa opiskelukavereistani halusi opettajiksi. Itse osasin opiskelujen alussa ainoastaan sanoa, että opettajaa minusta ei tule. Tunsin välillä hieman huonommuudentunnetta erilaisuudestani ja siitä, ettei minulla ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, kun olin ”vain” suomen kielen yleisellä linjalla. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa luottamaan siihen, että löydän paikkani, samalla tavalla kun löysin finskalle.

Finskalla on aivan ihana ja kotoisa ilmapiiri, ja siitä käy kiittäminen siellä työskenteleviä ihmisiä, jotka tekevät joka päivä töitä sen eteen, jotta me opiskelijat onnistuisimme. Erityisesti kolme ihmistä jää minulle vahvasti mieleen. Meidän maailman ihanin ja rauhallisin professorimme Urpo Nikanne, joka kärsivällisesti jaksoi innostua kaikista tasaiseen tahtiin vaihtuvista aihepiireistä, joita ehdotin graduni teemaksi. Jo eläkepäivistään nauttiva Eeva Lähdemäki, jonka luennoille oli aina mukava mennä ja jonka kanssa synkkasi heti alusta asti, ja höpöttelimme paljon muutakin kuin vain opiskeluun liittyviä asioita. Eevan luento oli itseasiassa ensimmäinen, johon finskalla osallistuin. En ikinä unohda sitä, kuinka avosylin hän otti minut vastaan, vaikken ollut siinä vaiheessa vielä päässyt virallisesti finskaan sisälle. Ihana kandi- ja graduohjaajani Leena Maria Heikkola, joka viikko toisensa jälkeen jaksoi kannustaa minua kunnianhimoisessa aikataulutavoitteessani gradun suhteen. Leena Marialla on myös taito valaa uskoa toiseen, silloin kun tuntuu, ettei hommista tule mitään. Lisäksi hän on huikean inspiroiva ja avulias ihminen. Olen kiitollinen teille jokaiselle. Kiitos, kun teette finskasta sen finskan, mikä se on. Se ei voisi olla parempi paikka.

Kirjoitin pro gradu -tutkielmani blogeista ja bloggaamisesta. En halunnut kirjoittaa kielioppiin liittyvistä asioista, koska se ei sinänsä ole ikinä kiinnostanut minua suuremmin, mikä on outoa suomen kielen opiskelijan suusta lausuttuna, tiedän. Minua kiinnosti enemmän muut osa-alueet suomen kieltä opiskellessa, yhtenä esimerkkinä suomen kirjallisuuden historia. Ajattelin, että kielioppiosuus on osa opintosuunnitelmaa, josta on vain päästävä läpi. Suomen kielen opiskelu on paljon muutakin kuin vain kielioppia. Perustelin graduvalintani sillä, että blogeissa kirjoitetaan paljon, ja kaikki kirjoittaminen muokkaa aina kieltämme. Halusin aiheen, joka todella kiinnostaa minua ja josta jaksan kyllästymättä kirjoittaa. Kirjoitin graduni blogien markkinointisidonnaisuuksien ilmoittamisesta. Otsikoksi valikoitui Blogit nykyajan markkinointivaikuttajina. On aivan mahtavaa, että kaksi kiinnostuksenkohdettani, blogit ja markkinointi, tarjosivat minulle pro gradu -tutkielman aiheen. En voisi olla onnellisempi gradun aiheenvalinnasta. Kuljin rohkeasti omalla tielläni, keskityin omaan tekemiseeni, enkä enää vahingossakaan vähätellyt itseäni tai tuntenut huonomuudentunnetta. Palkintona siitä kaikesta kovasta työstä saan nyt kutsua itseäni filosofian maisteriksi.

Olen elävä esimerkki siitä, että suomen kieltä kannattaa hakea opiskelemaan, vaikka ei haluaisi opettajaksi tai kielioppi ei hirmuisesti kiinnostaisikaan. Åbo Akademilla suomen kielen opiskeleminen avaa nimittäin hienoja ovia tulevaisuuden seikkailuihin. Tämän todistaa se, että valmistuttuani sain heti töitä. Siirryn opiskelijaelämästä suoraan työelämän pyörteisiin. Teen töitä sisällöntuottajana, ja kyseisessä pestissä pääsen tuottamaan sisältöä yrityksen nettisivuille sekä kirjoittamaan uutiskirjeitä. Näissä tehtävissä hyödyn suuresti siitä, että olen opiskellut suomen kieltä.

Matka opiskelijana on nyt takanapäin, ja matka maisterina voi alkaa!"