Seison Hirsitalon pihassa ja pystyn hädin tuskin uskomaan sitä mitä näen. Meillä on välimatkaa kymmenen metrin verran. Kysyn itseltäni --- Onko tuo Waari? Onko Waari ihan oikeasti tullut takaisin? Miten se on mahdollista? Lähestyn sinua ripeästi ja varmasti. Olen innoissani. Pääni on samaan aikaan täynnä kysymyksiä mutta kuitenkin tyhjä. Sydämeni hakkaa kun kävelen sinua kohti. Askellan tavalla, joka ei välitä tippaakaan siitä tosiasiasta, että kuolema ei jakele meno-paluu -lippuja. Minun on vain päästävä luoksesi. Olethan siinä edessäni - elävänä. Lyhyen mutta intensiivisen tarkastelun perusteella näytät onnelliselta, hyvinvoivalta ja iloiselta. Hymyilet puhuessasi jollekin, mutta en tiedä kenelle. Minä näen vain sinut. Naurat välillä ja silmäkulmiisi muodostuu ilon ryppyjä. Kerrot luultavasti jotakin hauskaa tarinaa, jonka olet kertonut sata kertaa ennenkin. Rapsutat hiuksiasi ja niskaasi kun et tiedä mihin muuallekaan laittaisit kätesi. Niin teet aina kun kerrot jotakin tarinaa ja tunnet tyytyväisyyttä siitä, kun saat muut nauramaan. Kallistat päätäsi, naurat ja heilautat kättäsi huumorimielessä. Mietin ohimennen, olenko perinyt sinulta jotain eleitä. Huomaat minut vasta kun olen aivan edessäsi. Nostan käteni ja kiedon ne ympärillesi empimättä. En puhu mitään - halaan vain tiukasti ja suljen silmäni. Tätä olen odottanut kaksi vuotta. Halaat minua takaisin ja olen maailman onnellisin.
Herään unesta ja vaikka uni oli onnellinen, siitä herääminen tuntuu äärimmäisen raastavalta. Surun pahimmassa vaiheessa olin valmis luopumaan kaikesta omistamastani, vain saadakseni halata sinua vielä yhden kerran. Kaikki ne, jotka eivät ole saaneet tilaisuutta hyvästellä rakkaitaan, ajattelvat varmasti samoin. Halaus, jota niin kovasti olin toivonut kahden vuoden ajan, toteutui nyt unessani. Samassa tajuan, että kahdeksan päivän kuluttua tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lähdit luotamme. Tulitko käymään unessani viestittääksesi, että sinulla on kaikki hyvin siellä missä olet?
Sydämeni särkyi tasan kaksi vuotta sitten, ja olen hitaasti koonnut palasia takaisin yhteen. Alussa tuntui, etten pääse ollenkaan eteenpäin. Olin monta kuukautta jumissa: en vain osannut jatkaa. En osannut elää elämääni. En tiennyt, miten sellaisessa maailmassa eletään, johon Waari ei enää kuulunut. Kaikki oli niin kylmää, onttoa ja turhanpäiväistä. Lisäksi tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.
Usein pysähdyn miettimään Waaria tavallisissa, arkipäiväisissä hetkissä. Vaikka kun tiskaan, kävelen, ajan autoa, pesen hampaitani tai solmin kengännauhojani. Saatan miettiä, mitä mieltä Waari olisi elämästäni nyt. Aika paljon on muuttunut, ja tiedän, että hän olisi ylpeä ja tyytyväinen.
Ikävä näyttäytyy eri tavoin päivästä riippuen; toisinaan ikävä tekee niin kipeää, että se tuntuu fyysiseltä kivulta kun taas joskus ikävä tuntuu vain tavalliselta ikävältä. Sellaiselta, joka tekee surulliseksi, mutta jonka kuitenkin kestää. Joskus ikävä haluaa kääriytyä ihaniin ja hauskoihin muistoihin - kertoa sinusta tarinoita eteenpäin. Joskus ikävä saa minut hymyilemäänkin, ja miettimään sinua hiljaa itsekseni ohikiitävän hetken ajan.
Muistojen myötä olet läsnä maailmassani. Et ole poissa kokonaan. Rakkaus ja ikävä eivät koskaan katoa. Olet kanssani mökin viereisellä pellolla maistelemassa niittysuolaheinää, olet kanssani siellä vihreässä kuplavolkkarissa opettamassa minua ajamaan seitsemäntoistakesäisenä ja olet kanssani lammella soutelemassa. Näytät miten kala perataan ja paistat parhaat muurinpohjaletut: "Nyt olis waarin lettuja tarjolla topakoille tytöille", kutsu kuului.
Olet sydämessäni. Ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti