WAARI

"Nyt on huonoja uutisia."

Tuosta surullisesta puhelinsoitosta on tänään tasan kuukausi. Iskän ääni murtui ja tiesin, ettei sinua enää ole. Tuohon hetkeen pysähtyi koko elämäni. Maailmani romahti. Turvallinen kuplani puhkesi ja elämä näytti julmuutensa. Pieni osa minusta lähti mukaasi sinä päivänä kun lähdit. Se pieni osa minua asuu nyt sydämessäsi. Tai onhan se aina asunut. Siitä päivästä lähtien kun synnyin. Silloin lähdit heti katsomaan minua, et edes mummia malttanut odottaa, hassu. 

Päivä päivältä ikävä sinua kohtaan kasvaa ja siinä samalla sydämeni särkyy aina vähän lisää. Mietin, ettei tästä tule ikinä loppua. Tuska puristuu sydämeni ympärille eikä anna millekään muulle elämässäni happea. Kaikki muu tuntuu niin pieneltä. Kaikki tuntuu niin kovin kylmältä, kun et ole enää kanssamme.

En ikinä kuvitellut elämääni ilman sinua. En ajatellut että voisit ikinä lähteä. Järjen tasolla tottakai tiedostan, että täältä maailmasta jokaisen on vuorollaan lähdettävä, mutta tunteen tasolla en pysty varmaankaan ikinä sitä käsittämään. Koska ei niin erityislaatuinen ihminen voi olla yhdessä hetkessä täynnä elämää ja seuraavassa hetkessä olla jo toisaalla. Miksi? Mitä jos? Ei.

Lähtösi jälkeen olen nukkunut mummin vieressä. Sinun puolella petiä. Painaen illalla pääni tyynyysi. 

Jalkojani ovat lämmittäneet villasukkasi. Puserosikin tuoksui aivan sinulta. Nuuhkin vaatteitasi ja mummi hymähti lempeästi ja itki vieressäni.

Lähtösi jälkeen olen vaeltanut öisin rakkaudella rakentamassasi talossa. Herännyt keskellä yötä ja istunut sohvalla. Katsonut pimeälle tielle: "Tuleekohan se ikinä takaisin?" Täällä on hirveästi kukkia ja se tuntuu epätodelliselta, koska sinähän tulet ihan pian takaisin kotiin. Kävelen ikkunan eteen ja yritän siristää silmiäni nähdäkseni tähdet. Kynttilä, jonka mummi sytytti ulos palaa edelleen. Ääni päässäni kyselee jatkuvasti perääsi.

Viimeiset sanani sinulle olivat "Rakastan sinua" ja minusta siinä on kaikki. Nuo sanat jäivät sen vuoksi viimeisiksi, koska sanoin ne waarille joka kerta kun näimme tai puhuimme puhelimessa. Enkä enää ikinä saa kuulla lempeää ääntäsi kun vastaat "Jag älskar dig också."

Rakkaus on myös sanatonta. Miten lempeällä katseella katsoit minua ristiäisissäni pitäen kädestäni kiinni. Kasvoillasi oli maailman ylpein ja riemullisin hymy. Voisin tuijottaa tuota kuvaa tuntikausia. Silloin en voinut vielä aavistaa, kuinka äärimmäisen tärkeä ihminen tulisit elämässäni olemaan.

Olen maailman kiitollisin, että juuri sinusta tuli minun waarini. 

Synnyin kaikin puolin maailman onnellisimpien tähtien alle. 

Et olisi mitenkään voinut antaa enempää, sillä annoit jo äärettömän.

Maailmassa on nyt yksi lempeä katse vähemmän.

Mutta tiedän 

sieltä ylhäältä

sinä katsot minua.

Rakkaudella: sinun oma Hiiru

"Oliko tuo enkelikynttilä sun?"

Niin olin sen ajatellut päässäni: kävelen torille, sytytän kynttilän, pidän mielessäni hiljaisen hetken ja kävelen pois. Olenhan jo käsitellyt tuon kamaluuden. Enää ei tarvitse itkeä. En ainakaan itke, - järkeilin päässäni.

Miten väärin ajattelinkaan. Miten yhdessä sekunissa aikomukseni muuttuikin päinvastaiseksi kun kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani. Eihän mun pitänyt. Miten niin äärettömän paljon tuskaa ja surua tuottava kamaluus on saanut aikaan niin äärettömän kauniin näyn? Suorastaan sokaisevan kauniin. Olin voimaton. 

Katselen loputonta kynttilöiden ja kukkien muodostamaa saarta. Kynttilöiden kultaiset kannet kimaltelevat auringossa huumaavan kauniisti. Jopa pelottavan kauniisti. Auringonkukat viestittävät omaa sanomaansa: ilo ja valo jossakin tunnelin päässä. Meitä ei murreta. Yhdessä taistelemme pahaa vastaan hyvällä, kauneudella ja sydämellä. Antaen tukea toinen toiselle. Ei vastata pahaan pahalla - ei vihapuheella tai -toimilla. Se olisi vain loputon suo.

"Aika vaikuttava näky, vai mitä?"

"Oliko tuo enkelikynttilä sun?"

Minua oli varovaisesti ja tunnustellen lähestynyt torilla vapaaehtoistyössä päivystänyt Punaisen Ristin tukihenkilö.

Siinä me seisoimme. Kaksi toisillemme tuntematonta, jonka tämä hirveä tragedia oli yhdistänyt. Saan vuodattaa kaiken - koko pääni tyhjäksi. Hänen koko olemuksensa ja eleensä huutaa ymmärrystä minua ja ajatuksiani kohtaan. Mitkään sanat maailmassa eivät voi kuvailla, kuinka hyvältä se minusta tuntuu. 

Tulee hiljaisuuksia, syviä huokauksia, lisää kyyneleitä. 

Epätoivoa ja toivoa. 

Ihmettelyä uuden todellisuuden äärellä. 

Uusia näkökulmia tapahtumiin, ajatuksiin ja realiteetteihin. 

Hän seisoo edelleen vierelläni puhuen rauhallisella äänellään. 

Puhumme Turusta ja turkulaisten olohuoneesta, jonka ulkopuoliset torinakin tuntevat.

Puhumme pahuudesta.

Puhumme hyvistä ihmisistä, jotka yhteisvoimin ovat saaneet aikaan nöyräksi vetävän näyn.

Puhumme auringonkukista.

Ajattelin, että hänet on lähetetty tänne meitä varten - siis yhtä lailla minuakin varten. 

Tuo ihana, kiltti, tuntematon ihminen antaa minulle arvokkainta, mitä tässä maailmassa voi toiselle antaa. 

AIKAA. 

Ajatukseni nopeasta käynnistä torilla muuttui pienessä hetkessä puolentunnin terapiahetkeksi.

Sain henkistä lääkettä kipuihin, joiden luulin jo pikkuhiljaa hälvenneen.

Tapa, jolla tulin kohdatuksi, muutti jotakin minussa.

Olin turvallisessa paikassa, siellä ei ollut tilaa vihapuheelle tai rasismille.

Olin tuvallisessa paikassa, siellä missä oli tilaa inhimillisyydelle ja hyvyydelle.

Olen kohtaamisesta hämilläni, mutta superonnellinen ja -kiitollinen.

"Kiitos teille, kun olette täällä. Saanko antaa halin ennen kuin lähden?"

Kuvan ottanut Sanna Piispanen.

Kuvan ottanut Saara Törmänen.

(ETTÄ MÄ SUA) PARVEKKEELLA

TAATUSTI TURUN VIILEIN PARVEKE!

Oon häärinyt tämän jokakeväisen parveke"rojektin" kanssa nyt parisen viikkoa. Jokakeväinen "muuta parveke varastosta kivaksi kesäpaikaksi" -projekti. Viileähkö kevät vähän viivytti. Joka kesä parveke on näyttänyt erilaiselta. Koska hei maku muuttuu. Siis tottakai ne perusjutut on pysynyt samana, mut tiiättekö: tyynynpäälliset, kukat, matot, viltit - you name it - on vaihtunut. Ekana kesänä tässä asuessa parveke oli vaalenpunainen ja hempeä, viime kesänä keltainen ja iloinen ja nyt mietin että mitäköhän oon sillon hourinut. Haha.

NYT TÄNÄ KESÄNÄ SE ON MEINAA NIIN TYYLIKÄS JA MAKEE ETTEN KESTÄ, ETTÄ OKSAT POIS!! Ihana kesäkeidas <3 Kyllä tuolla nyt kelpaa nauttia aamupalaa tai istua iltaa hyvällä porukalla!

Haluan jakaa tämän innostuksen ja tyytyväisyyden myötä nämä ihanat kuvat teillekin :)

Mitäs olette mieltä? Miten onnistuin? :) Tänä kesänä niiiiiiiin täpöllä joku viini-ilta täällä, kaiffarit!

Pus pus & kesäterkuin <3:ida

Haluan kertoa sinusta, isomummi

Yksityiskohdat muodostavat elämän - ympäröivän maailman. Elämän ja maailman, jonka me niin hyvin väitämme tuntevamme. Pysähdytkö oikeasti koskaan katselemaan yksityiskohtia? Tunnetko elämän? Älä ikinä väitä, että yksityiskohdat olisivat turhia, että ne olisivat merkityksettömiä tai ajanhaaskausta. Älä väitä niin minulle. Ne merkitsevät kaikkea - elämää. Ne muodostavat elämän. Tunnetko sinä oikeasti, jos et koskaan pysähdy? Yksityiskohtien kyseenalastaminen on rinnastettavissa elämän kyseenalaistamiseen. Hymynkare. Pilke silmäkulmassa. Puusta tippuva pihlajanmarja. Pieni sateenkaari, joka muodostuu laiturilta uimaan hypätessä aurinkoisena kesäpäivänä. Lumen kimallus. Erityisen luja halaus. Ne kiehtovat. Näistä me haluamme kertoa. Näitä me haluamme kuulla. Yksityiskohdista - kauniista yksityiskohdista, jotka liittyvät rakkaaseen ihmiseen.

Nyt te ajattelette, että mihin tämä oikein johtaa... Liian korkealentoista, vai? En jatka, tai kiusaa teitä sen enempää. Pohjustus oli runojen uudelleen löytämistä varten. Ensimmäisen kirjoittamani runon monen, monen vuoden jälkeen. Tarkalleen ottaen se on runon teema. Olen tirauttanut sen vuoksi jo yhdet itkut, vaikka se ei ole edes valmis. Silti pystyn näkemään sen niin kirkkaana päässäni. Toivottavasti saan sen yhtä puhtaasi ja kauniisti ylös kirjoitettua - samalla tavalla kuin se kauniisti elää päässäni ja kuvitelmissani. Samoin kuin sinä, isomummi. Pitäkää peukkuja. 

Haluan kertoa sinusta

Pihan kaivo

Sammaleen peitossa

Sieltäkö hait vettä ennen?

Eteisen lasikuisti

Pitsiverhot 

Räsymatot

Kevättalven viileä hohde 

Tunkeutuu läpi ikkunoiden

Aamulehtiä pinossa penkillä

Ne on luettu

Vaari varmaan hakee ne joskus pian

Tai me viedään ne sille kun lähdetään

Kahden pienen tytön jalat 

Kipuavat portaita ylös 

Sinne missä leivinuuni hohkaa lämpöä

Siellä on myös sinun lämpö

Sinun luona on aina tuoretta rievää

Haarukanpistoja pinnassa

Muistan kun ajattelin

Ne on hassuja 

Rakkaudella leivottuja

Voita päälle ja suuhun

Sitten sulla on pieniä leikkiautoja 

Minä ainakin leikin sillä kultaisella

Lausut Citymarket Kitimarket

Sun mielestä auton kyydissä istuminen on kivaa

Pidät laulamisesta:

Nyt kerron mä sulle mun lapseni ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Sulla on sininen mekko ristiäisissä

Itken, kun nyt ajattelen sitä

Silloin minulla oli liian kiire varastaa show 

Etsiä suklaarusinoita sohvan alta 

Tehdä sitä mitä lapsi tekee

Nyt ymmärrän olevani siunattu

Kun tulimme katsomaan sinua

Tartuit käteeni

Silmistäsi näki

Sinulla on asiaa

Olen myöhemmin ajatellut sitä kaikkea mitä olisit halunnut sanoa

Se jäi kaikki ajatuksiisi

Olen aina halunnut ajatella, että halusit sanoa "Oletpa sinä kasvanut, sinä kaunis tyttö!"

Ja nyt haluaisin enemmän kuin mitään muuta

Näyttää sinulle

Että oikeasti olen

Jotta näkisit

Kuinka paljon olen ihmisenä kasvanut

Haluan kertoa sinusta

Tarinoita eteenpäin

Haluan kertoa sinusta 

Sellaisena kuin minä tunnen sinut

Koska se on minulle totta

Et ole poissa

Olet siinä pihassa

Ja leivinuunin vieressä

Ja minulla on viime päivinä ollut kamala ikävä

Sanon kiitos

Toivon sinun hymyilevän takaisin 

Taivaista asti

<3: ida