Pöytälaatikkorunoilijan päätös perustaa blogi

Olen kirjoittanut ahkerasti aikalailla siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kymmeniä vihkoja - lukoilla ja ilman - ovat saaneet sivuilleen täytettä tarinoista, runoista sekä päiväkirjamerkinnöistä aina sieltä peruskoulun ensimmäiseltä luokalta tähän päivään asti. On rikkaus, että minulla on niin monia muistoja ylös kirjoitettuna, joihin voin palata aina silloin kun siltä tuntuu. Yleensä löydän itseni lattialta istumasta ja lukemasta kirjoitelmiani - juuri silloin, kuin niitä kaappeja pitäisi järjestellä. Päiväkirjoistani löytyvät lapsuuteni hellyttävät muistot sekä nuoruuteni ihmeelliset kipuilut. Runovihoistani paljastuu herkkiä pohdintoja niin kuolemasta kuin rakkaudestakin. Päiväkirjoja sekä runovihkoja, joiden sivut kätkevät sisäänsä monet onnenhetket samalla tavalla kuin ne ensimmäiset sydänsurutkin. Kokonaiset kahdeksantoista kirjaa, joiden sivut ovat nähneet elämää - iloa ja kyyneleitä - ja joiden kannet ovat repeilleet. Minun omat aarteeni, joita mikään raha maailmassa ei voi korvata. Nämä tulen säilyttämään ikuisesti.

 

 

 

 

 

Koulussa olin todella innokas kirjoittamaan ainekirjoituksia sekä esseitä, ja mitä vapaampi aihe oli, sen parempi kirjoituksesta tuli. Kynä sauhusi aina tunnilla kun pääsin vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Sain hyviä numeroita kirjoituksistani. Kai sieltä tekstin välistä pilkotti jonkinlainen intohimo kirjoittamiseen. Intohimo, inspiraatio sekä kekseliäisyys.

Jossain kohtaa elämää kuitenkin kadotin itsestäni palasen hetkeksi ja kirjoittaminen jäi - onneksi vain pieneksi ajaksi - vain löytääkseni sen uudelleen. Sillä kirjoittamisen riemu, kehittyminen sekä sanoilla ja lauseilla leikkiminen ovat yksi parhaimpia asioita tässä maailmassa. Saada aikaan laadukasta, kekseliästä ja nerokasta tekstiä on todella palkitsevaa. Toivon tekstieni olevan oivallisia ja värikkäitä. Suomen kielen opiskelu on ollut antoisaa. On ihanaa huomata vihdoin olevansa oikeassa paikassa. Tekemässä juuri sitä, mitä minun on tarkoitettukin tässä elämässä tekevän.

 

 

 

 

Ennen kun aloitin blogin kirjoittamisen, mietin asiaa kauan - yli vuoden - erilaisten kysymysten täyttäen pääni samaa tahtia epäilysteni kanssa. Välillä ajatus unohtui, kunnes se taas tuli uudestaan ja uudestaan pintaan, joka kerta entistä voimakkaammin. Luulen, että viimeinen sysäys päätökseeni alkaa kirjoittamaan blogia oli kandidaatin tutkielmani aihe (blogit ja bloggaaminen) sekä yksi nettikurssi opintoihini liittyen, jossa käsitellään bloggaamista erityisesi feministisestä näkökulmasta. Lisäksi kaikki rohkaisevat sanat, tsempit ja kehotukset joita sain ympäriltäni olivat varmasti yksi vaikuttava tekijä. Suurin kaikista tekijöistä on kuitenkin se, että RAKASTAN kirjoittamista. Olenkohan maininnut sen tarpeeksi monta kertaa?

Tässä sitä siis ollaan - kirjoittamassa blogia. Enää ei pelota, enää ei ole epäilyksiä tai epäröintiä. Eilen innostuksissani mietin, miksen aloittanut tätä jo aikaisemmin. Olin koko ajan luullut, että tämä ei olisi ollenkaan minun juttuni. Eihän sitä voi tietää, ennen kuin kokeilee. Olen niin maailman onnellisin päätöksestäni. Ehkäpä nyt oli jo aika siirtyä kirjoittamisessa seuraavalle tasolle. Pöytälaatikkorunoilijasta blogikirjoittamisen ihmeellisen maailmaan. Ihan loogista - tarkemmin ajateltuna.

 

 

 

 

Blogini tulee olemaan paikka pohdinnoille, elämälle sekä aidoille tunteille. Täältä tulee löytymään kauneuteen sekä sisustukseen liittyviä asioita. Kuvia kampauksista ja ehkäpä myös ohjeita niihin. Täällä tullaan näkemään mielipiteitä sekä ihmettelyä erilaisiin ilmiöihin. Ruoanlaittoa ja reseptejä tulee vilahtamaan varmasti tasaisin väliajoin - olenhan kulinaristi. Erityisherkkyyteen täältä voi löytää mitä parhainta vertaistukea. Täällä tullaan näkemään tarinoita ja pohdintoja rakkauden ihmeellisyydestä sekä ystävyyden kauneudesta. Upeita seikkailuja sekä myös pysähtymistä asioiden äärelle. Syvällinen hyvän mielen paikka, mutta kuitenkin sellainen, joka on rehellinen. Tarinoita onnesta, unelmista sekä kesäilloista. Hysteeristä naurua sekä paljon herkistelyä. Elämää Idan silmin.
 

Älkää antako pelolle ikinä valtaa, silloin kun päätätte lähteä kurkottelemaan kohti unelmianne. Minäkään en antanut! Ihanaa viikonloppua! <3:ida



Puhe siskolleni 31.5.2014

Tykkään pitää puheita tärkeissä juhlissa. Pidän tietenkin puheiden kirjoittamisesta, mutta myös niiden lausumisesta juhlissa. Se on minun tapani kertoa että välitän ja juhlistan. Se on minun tapani kertoa, että juhlalla on myös minulle suuri merkitys, kun saan kunnian olla siinä osallisena. Itsessään puhetilanne jännittää melkein aina. Vaikka olen saanut vain hyvää palautetta puheistani, jännittää ihmisten katseet ja ajatukset minua silti kovin paljon. Saan aika usein porukkaa itkemään puheillani, eikä hanojen aukeaminen juhlissa ole enää lähipiirilleni suuri yllätys. Kirjoitan myös runoja. Ajattelinkin aina välillä kirjoittaa tänne blogin puolelle puheita sekä runoja, koska ne ovat tärkeitä minulle. Seuraavan puheen pidin siskoni valmistujaisissa (joissa juhlimme myös hänen syntymäpäiviään) noin kaksi vuotta sitten.

 

"Kerron nyt muutaman sanan Lindasta.

 

Ensinnäkin, synonyymisanakirjassa sinun nimesi kohdalla pitäisi lukea rohkea, uskollinen, lojaali, pitkäjänteinen, upea, temperamenttinen ja kaunis. Nämä sanat olivat vain ensimmäisiä, jotka tulivat mieleen ja nämäkin ovat vain murto-osa kaikesta siitä, mitä sinä olet.

 

Sinä olet 20-vuotias ja sinulla on ammatti. Voisiko isosisko enää ylpeämpi olla?

 

Sinun virallinen valmistujaispäivä oli eilen, mutta totuus on, että nämä viimeiset kolme vuotta ovat tehneet sinusta sen, mitä sinä olet tänään - nyt - tässä hetkessä. Kun sinä menit Axxellin parturi-kampaaja linjalle Karjaalle haastatteluun, hurmasit opettajan sinun asenteella. Se ei tullut yllätyksenä naiselta, jonka pelkkä läsnäolo saa huoneessa kellot pysähtymään ja silmät ihmisten päässä pyörimään. Se kaikki on itsevarmuuden, innokkuuden ja sanavalmiuden ansiota. Kyllä sitä kuuluisaa pilkettä silmäkulmassa löytyy myös ja paljon.

Tällä sinun kolmevuotisella matkallasi sinä et ole ainoastaan pitänyt silmiä ja korvia auki, vaan myös sinun sydämesi. Se, jos mikä, on tärkein elämän koulussa. Siellä sinä pidät sinun ystävät, muistot ja opit visusti mukana minne ikinä elämässä päätätkään tähdätä.

 

Koko tähänastisen elämäsi olet pitänyt periaatteistasi kiinni sekä ollut uskollinen itseäsi kohtaan ja siitä saa olla todella ylpeä.

 

Linda, sinä olet hyvä esimerkki siitä, kun löytää oman juttunsa, elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Jopa niiden nuoruusvuosien hommien jälkeen, kun viinipullokin kerran joutui vääriin käsiin, yhden

hulivilin luulleen piilottaneen sen hyvin. Se vain on niin, että nekin asiat on koettava.

 

Olet tehnyt paljon töitä sinun unelman saavuttamiseksi. Ja kun Linda tekee, Linda tekee sata lasissa tai ei ollenkaan. Se ei ehkä aina ole tuntunut työläältä, sillä se mitä sinä teet, on sinusta hauskaa. Mikä olisikaan parempaa. Meidän suvussa tuttu "huomenna si"-syndrooma ja lause ei tunne sinun nimeä, sinä et elä sen mukaisesti. Se on todella ihailtava piirre.

 

Sinä olet rohkein tuntemani ihminen ja tulet vaikuttamaan monen ihmisen elämään sekä tekemään hienoja asioita sinun polullasi unelmien tähtiin.

 

Olen iloinen, että juuri sinä olet minun siskoni.

Tämä päivä on niin sinun. Nauti!

ONNEA!"

TEKOSYITÄ

"Pian on tärkeä tentti tulossa
Pitää keskittyä kandin kirjoittamiseen
Mitäköhän ihmiset ajattelevat minusta
Onko minulla mitään annettavaa
Nyt olisi kyllä aikaa, mutta...
Ottaakohan se enemmän, kuin antaa
En osaa valokuvata
Haluan, mut kun, sit kun, joskus".

Tässä vain murto-osa niistä ajatuksista, jotka ovat pyörineet mielessäni. Se alkoi pienestä ajatuksesta reilusti yli vuosi sitten. Kuinka hienoa olisi kirjoittaa omaa blogia. Saada ajatuksia ylös. Tehdä juuri sitä, mistä pidän. Voisiko minusta olla siihen? Rakastan kirjoittamista. Rakastan sitä tunnetta, kun saan aikaan soljuvaa tekstiä. Olen kuitenkin sen verran pohdiskelevaa tyyppiä, etten suin päin - yhden yön miettimisen jälkeen - ryhtynyt tähän hommaan. Tästä on keskusteltu kotona sekä ruokapöydässä että saunassa. Puhelinlinjat ovat käyneet kuumina, kun olen puhelimessa keskustellut asiasta äitini kanssa. Olen hakenut rohkaisua ystäviltä. Nauranutkin hermotuksissani tälle hullulle, mutta niin kiehtovalle idealle. Eilen puhuin rakkaan siskoni kanssa, ja mitäpä muutakaan hän olisi tehnyt, kuin kannustanut. Minulla on ympärilläni niin hieno joukko kannustavia ja rohkaisevia läheisiä, etten voi muuta kuin olla onnellinen ja kiitollinen. Läheisiä, jotka haluavat minulle vain hyvää. He haluavat vain nähdä minut onnellisena kaikessa siinä mitä päätänkin elämässäni tehdä. Läheisiä, jotka myötäelävät.

Tänä aamuna olin rauhallisempi kuin muina aamuina.

Yleensä siis vain sählään, johon uppoutuu aivan tuhottomasti aikaa. Kuka esimerkiksi alkaa pyyhkimään pölyjä tiedostaen että on kiire? Se on varmaan minun tapa haastaa itseäni. "Pyyhin nää pölyt ja katotaan ehdinkö silti, vähän hei jännitystä arkeen!"

Kun tänä aamuna istuin auton rattiin, tiesin.
Päätin, että nyt saa tekosyyt riittää. Nyt on pohdiskelut pohdiskeltu. Mitä voisin tässä menettää? Niin juuri, en yhtään mitää. Jos menee päin puuta, niin sitten menee. Ainakin minä olen yrittänyt, ja se jos mikä, on rohkeaa.

Samalla kun ajoin, aloin pohtimaan, kuinka monta unelmaa tässä maailmassa kuihtuu ihan vain sen vuoksi, että ihminen itse seisoo unelmiensa tiellä. Unelmat on tehty toteutettaviksi, vaikka kuinka kliseiseltä se kuulostaakin. Useimmissa tapauksissa kukaan muu ei seiso unelmiesi tiellä, kuin sinä itse. On uskallettava ottaa riskejä, juostava unelmiensa perässä - jahdattava niitä intohimoisesti sydänverellä kunnes ne saavutetaan. Ei tästä elämästä muuten tule yhtään mitään! Ymmärsin, että tekosyyt ovat pelkojemme oireita.

Minä en halua pelätä, minä haluan elää. 

Tässä sitä ollaan, päämäärätietoisesti jahtaamassa omaa unelmaa kirjoittamisesta.
Tässä sitä ollaan, kirjoittamassa ensimmäistä blogipostausta ikinä.
Tässä sitä ollaan, tekemässä juuri sitä, minkä osaan parhaiten.
Tässä sitä ollaan, tekemässä juuri sitä, mitä rakastan.

"Minä haluan - NYT".