Niin olin sen ajatellut päässäni: kävelen torille, sytytän kynttilän, pidän mielessäni hiljaisen hetken ja kävelen pois. Olenhan jo käsitellyt tuon kamaluuden. Enää ei tarvitse itkeä. En ainakaan itke, - järkeilin päässäni.
Miten väärin ajattelinkaan. Miten yhdessä sekunissa aikomukseni muuttuikin päinvastaiseksi kun kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani. Eihän mun pitänyt. Miten niin äärettömän paljon tuskaa ja surua tuottava kamaluus on saanut aikaan niin äärettömän kauniin näyn? Suorastaan sokaisevan kauniin. Olin voimaton.
Katselen loputonta kynttilöiden ja kukkien muodostamaa saarta. Kynttilöiden kultaiset kannet kimaltelevat auringossa huumaavan kauniisti. Jopa pelottavan kauniisti. Auringonkukat viestittävät omaa sanomaansa: ilo ja valo jossakin tunnelin päässä. Meitä ei murreta. Yhdessä taistelemme pahaa vastaan hyvällä, kauneudella ja sydämellä. Antaen tukea toinen toiselle. Ei vastata pahaan pahalla - ei vihapuheella tai -toimilla. Se olisi vain loputon suo.
"Aika vaikuttava näky, vai mitä?"
"Oliko tuo enkelikynttilä sun?"
Minua oli varovaisesti ja tunnustellen lähestynyt torilla vapaaehtoistyössä päivystänyt Punaisen Ristin tukihenkilö.
Siinä me seisoimme. Kaksi toisillemme tuntematonta, jonka tämä hirveä tragedia oli yhdistänyt. Saan vuodattaa kaiken - koko pääni tyhjäksi. Hänen koko olemuksensa ja eleensä huutaa ymmärrystä minua ja ajatuksiani kohtaan. Mitkään sanat maailmassa eivät voi kuvailla, kuinka hyvältä se minusta tuntuu.
Tulee hiljaisuuksia, syviä huokauksia, lisää kyyneleitä.
Epätoivoa ja toivoa.
Ihmettelyä uuden todellisuuden äärellä.
Uusia näkökulmia tapahtumiin, ajatuksiin ja realiteetteihin.
Hän seisoo edelleen vierelläni puhuen rauhallisella äänellään.
Puhumme Turusta ja turkulaisten olohuoneesta, jonka ulkopuoliset torinakin tuntevat.
Puhumme pahuudesta.
Puhumme hyvistä ihmisistä, jotka yhteisvoimin ovat saaneet aikaan nöyräksi vetävän näyn.
Puhumme auringonkukista.
Ajattelin, että hänet on lähetetty tänne meitä varten - siis yhtä lailla minuakin varten.
Tuo ihana, kiltti, tuntematon ihminen antaa minulle arvokkainta, mitä tässä maailmassa voi toiselle antaa.
AIKAA.
Ajatukseni nopeasta käynnistä torilla muuttui pienessä hetkessä puolentunnin terapiahetkeksi.
Sain henkistä lääkettä kipuihin, joiden luulin jo pikkuhiljaa hälvenneen.
Tapa, jolla tulin kohdatuksi, muutti jotakin minussa.
Olin turvallisessa paikassa, siellä ei ollut tilaa vihapuheelle tai rasismille.
Olin tuvallisessa paikassa, siellä missä oli tilaa inhimillisyydelle ja hyvyydelle.
Olen kohtaamisesta hämilläni, mutta superonnellinen ja -kiitollinen.
"Kiitos teille, kun olette täällä. Saanko antaa halin ennen kuin lähden?"
 |
| Kuvan ottanut Sanna Piispanen. |
 |
| Kuvan ottanut Saara Törmänen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti