Ikuisesti sydämessä

En ole poistanut kesästä jääneitä punaisia kynsilakan jämiä varpaankynsistä, koska lakkasin ne silloin kun Waari vielä eli. 

Kynsilakka kului pois yhtä hitaasti kuin pyrkimykseni päästä elämässä edes jollain tavalla eteenpäin. Kynsilakan käydessä vähiin en osannut vieläkään päästää irti vaan suorastaan iloitsin rumasta kuluneesta kynsilakasta.

Mulla on onneksi vielä jotain konkreettista mistä pitää kiinni. Mitä teen kun ne lähtee kokonaan?

Mun ajanlasku on muuttunut. Uusi elämä alkoi sinun kuoleman jälkeen ja sen nimi on suru. Olen puolen vuoden aikana tutustunut uuteen todellisuuteen: elämä ennen sinun kuolemaa ja elämä sinun kuoleman jälkeen. On vain asioita joita on tapahtunut silloin kuin vielä elit ja on vain asioita joita on tapahtunut sinun kuoleman jälkeen. Ennen ja jälkeen. Ennen asioita tapahtui elämässäni silloin kun ne tapahtui. Nyt ainoastaan ennen ja jälkeen. Luulisin, että silloin kun lopetan kytkemästä elämääni ja sen tapahtumia sinun elinkaareesi, voin hengittää vapaammin. Tällä hetkellä ajanlasku on yhtä kuin suru ja suru on yhtä ajanlaskun kanssa.

Aika on ihmeellinen asia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, mutta kuitenkin vain hetki. Suru on läsnä ja kipu tuntuu tuoreelta. Suru on sydämestä tipahtaneet sirpaleet. Aika ei itsessään tee mitään, ei se korjaa tai hoida haavoja vaikka kaikki niin väittävät. Poimit itse ne sirpaleet, korjaat ja hoidat haavat. Omalla tavallasi. Ehkä joku toinen auttaa sinua matkan varrella poimimalla sirpaleen, joku toinen toisen. Onko sinulla surua? kysyi tuntematon nainen bussissa. Puhuin, itkin, puhuin ja itkin. Hän kuunteli, otti kaiken vastaan ja osasi sanoa juuri oikeat sanat. Hän uskalsi kysyä, ei kääntänyt katsettaan pois mun tuskasta. Hän silitti mun kättä. Poimi sirpaleen mun puolesta. 

Waari tuntee mun sydämestä tipahtaneet sirpaleet ja pitää huolta lähettäen maanpäällisiä enkeleitä vierelleni.

Olin pitkän aikaa pelkästään kävelevä möykky surua. Minä olin yhtä kuin suru. Ei ollut mitään muuta. Joinakin päivinä möykky surua jaksoi siirtyä aamuisin sängystä sohvalle, missä se tuijotti mustaa tv-ruutua tuntitolkulla ja joinakin öinä suru tuijotti parvekkeelta tähtiä kun se ei saanut unta. Joskus se puhui itsekseen ja joskus se yritti käydä kauppaa Jumalan kanssa. Kävi ilmi ettei se onnistu. Usein suru halusi onttojen seinien sisältä muiden seuraan ja vaikka tuntui äärettömän pahalta olla kodissasi ilman sinua, sain lohtua muiden seurasta. Läheisten, joista tuntui yhtä pahalta kuin minusta. Vain siellä tunsin olevani lähellä sinua ja huijasin itseäni, että saatat hetkenä minä hyvänsä kävellä rappuset yläkertaan ja humorisesti - mitä suurimmalla rakkauden äänellä - heittää "Mitä te kakarat pidätte niin hirveetä meteliä.. Kuka haluaa jäätelöä?"  Mutta et tullut ja ikävä vain kasvoi.

Et sinä ole lentänyt pois 

et kadonnut aamujen usvaan 

etkä lähtenyt lintujen mukaan

olet vain kävellyt kulman taakse 

eikä se ole menemistä minnekään

sillä näetkö

olet ihan tässä

tässä hetkessä ja jokaisessa sekunissa

tämän jälkeen ja ennen

enkä minä itke vaikka itkenkin 

sillä sinä olet minuun tarttuva sumu

ja niin on surukin

sumu, jonka läpi on kuljettava

päästämättä irti

yhdenkään

muiston 

kädestä

Hanna Lind

Yhtenä päivänä huomasin, että kynsilakka oli kokonaan poissa mutta sinä olit edelleen kanssani ja minä olin enemmän itseni kuin aikoihin. Kaikki se mitä olit tehnyt ja sanonut. Tapa, jolla olit hymyillyt ja nauranut. Tiedän, että vuosienkin päästä ihan tavallisena aurinkoisena tai sateisena sunnuntaina, tulet saamaan hymyn mun huulille ja niin sinun rakkautesi jää elämään - juuri sellaisena kuin sinä olit eläessäsi, Waari.